SM-kisat, MM-karsinnat, viimeiset nuorten SM-kisat, piirinmestaruus- ja cavaliermestaruuskisat sekä ihanat reissut ympäri Suomen ja Ruotsin jäivät tänä kesänä vain haaveeksi. Alma alkoi ontumaan muistaakseni jo huhtikuun puolella oikeaa takajalkaansa, ja toukokuun lopulla veimme sen Ouluvettiin tutkimukseen. Syyksi ontumiselle selvisi synnynnäinen polvivika, joka oli pysynyt oireettomana yli neljä vuotta. Alman polvet on epävirallisesti tutkittu pari vuotta sitten, jolloin sanottiin polvien olevan löysät kakkoset. Ouluvetissä eläinlääkäri sanoi polvien olevan jopa kolmoset, sillä polvilumpio vain huilasi edes takaisin pois paikoiltaan. Olin aivan ymmälläni: Jos koiralla on noin paha vika polvissa, miten se on voinut elää normaalisti ja harrastaa niin paljon? Olenko minä kovalla treenillä aiheuttanut tämän tilanteen ? Miksi, miten ? Eläinlääkäri ainakin koitti vakuutella, ettei agilityllä ole tämän asian kanssa mitään tekemistä ainakaan negatiivisessä mielessä. Päin vastoin siitä on ollut hyötyä, sillä hyvä lihaskunto ja ihannepaino ovat pitäneet polvet tähän asti oireettomana. 

Alma sai antibiootit ja särkylääkkeet kahdeksi viikoksi, sillä suukin oli pahasti tulehtunut ja siltä piti poistaa useita hampaita. Almalle varattiin leikkausaika 9.6.2010.

Leikkaus kesti.. Kauhea, en edes muista.. Useita tunteja, ehkäpä neljä ? Kuitenkin, leikkaus oli mennyt hyvin ja polveen oli tehty kolme erilaista toimenpidettä, eli nyt pitäisi homman toimia. Syliini sain kieli poskella retkottavan neidin, joka tokkuroi koko illan välillä huutaen luultavasti päässä tuntuvaa outoa oloa ja jalkakipua. Se oli niin säälittävä ja kipeä. Tuntui, että se ensimmäinen ilta kesti ikuisuuden

Päivät keskiviikosta perjantaihin olivat yhdet elämäni raskaimmat. En uskaltanut jättää Almaa hetkeksikään yksin ja leiriinnyin olohuoneemme lattialle sen kanssa. Alma makasi häkissä ja kanssani patjalla ja minä valvoin sen jokaista liikettä hysteerisesti. Öisin nukuin sen häkin vieressä huoneessani käsi häkin sisällä täynnä leikkelettä. Jep, nukuin kaksi yötä makupalat käsissä jotta saisin Alman olemaan rauhassa edes hetken. Onneksi siskoni polttarit olivat perjantaista sunnuntaihin, jolloin Alma jäi isäni kanssa kahden koko viikonlopuksi. Ties kuinka kauan olisin siinä koiran vieressä maannut ilman pakkoa lähteä pois. Palattuani isäni oli laajentanut Alman liikkumatilaa, jolloin pääsin jopa sohvalle asti ja uskaltauduin suihkuun ilman, että Almaa oli kukaan vahtimassa. Pikku hiljaa roudasin patjan varastoon ja uskoin, että Alma pärjää.

Alma pärjäsikin jo viikon päästä vallan mainiosti. Se linkutti eteen päin käyttäen leikattua jalkaa liikaakin. Tikit poistettiin kahden viikon kuluttua ja kuntoutuminen alkoi ojennuskoukistus-jumpalla ja pienillä kävelylenkeillä sekä uima-altaassa kahlaamisella. Kuitenkin ontuminen paheni kun Alma alkoi hyppimään pihalla tuoleille ja ihmisiä vasten, minkä jälkeen tätä on yritetty tehokkaasti estää. Mutta edelleen, Alma ontuu hieman tavallista kovemman rasituksen jälkeen.

Tänä iltana Alma käveli jopa kolmella jalalla, sillä se hölkkäsi aiemmin päivällä vierelläni asfaltilla jonkin matkaa. Tämä juoksutus oli virhe, mutta toivon oppineeni siitä jatkoa varten. Kuinka ihmeen paljon virheitä voi tehdä tämän kuntoutumisen kanssa?

Olen yrittänyt etsiä sielunkumppaineita asiaan liittyen, mutta tuntuu, ettei yhden tuttuni lisäksi cavaliereillä ole ollut vastaavia leikkauksia, tai ainakaan netissä ei tietoa moisesta ole. Olisi kuitenkin helpompi, kun olisi edes tapauksia, joihin voisi verrata ja arvioida, ovatko erilaiset tapahtumat ja käytös normaalia. Taidan kuitenkin huomenna ottaa koodia siihen yhteen ainoaan tuttuun, joka varmasti tietää, miltä minusta tuntuu :)

Tärkeintä on, että Alma paranisi täysin ja ettei vasen jalka alkaisi oireilla. Agilityä meidän pitäisi pystyä eläinlääkärin mukaan jatkamaan, mutta tällaisina päivinä se tuntuu olevan vielä hyvin hyvin kaukana jossain hamassa tulevaisuudessa. Mutta jos se tosiaan on siellä jossain, otan sen avosylin vastaan. Haluaisin niin kovasti, ettei yhteinen kilpailu-uramme pääty tähän. Meillä on niin paljon saavutettavaa ja opittavaa, etten haluaisi leikin loppuvan vielä.

Joka tapauksessa, jos Alma ei paranisikaan agilitykoiraksi asti, on se minulla silti edelleen lenkkikaverina ja kotona pötköttämässä television ääressä. Se on silti minun kanssani ja se on tärkeintä. Ellei agilityn jatkaminen onnistu, yritän keksiä meille jotain muuta harrastusta, mutta se on sitten sen ajan mietinnän aihe.

Aika näyttää