Tuo tuhiseva turjake vaatekasassa lattiallani alkaa lähestyä viidettä ikävuottaan. Kun Alma saapui rikastuttamaan perheemme elämää 4.11.2005, olin itse vasta 12vuotta, juuri siirtynyt kuudennelle luokalle, ihan pieni kirppu :) Me olemme siis yhdessä kasvaneet hurjan paljon näiden viiden vuoden aikana; Almasta on tullut aikuinen ja minusta, no, ei ihan aikuinen, mutta yhdeksän kuukauden päästä täysi-ikäinen kuitenkin. 

Minulle aina hoettiin, että en tule saamaan koiraa. Se olisikin ollut varsin helppo tie, ei tarvitsisi miettiä ruokkimisia, ulkoiluttamisia, kynsien leikkuuta, rapaisia tassuja tai takkuisia korvia. Kuitenkin sain tahtoni läpi ja Alma syntyi kuin tilauksesta pari päivää varaamisen jälkeen. Se syntyi minulle, omaksi koiraksi.

Välillä Alma on hermoja raastava. Uudessa paikassa se hökeltää, juoksee ja läähättää, hyvin usein se vinkuu ja vikisee pienimmästäkin asiasta ja karkaa oven raosta juuri, kun on kauhea kiire jonnekkin. Kuitenkin sen hyvät puolet vievät voiton, enkä ole vieläkään laittanut lehteen ilmoitusta, että annetaan hyvään kotiin hiukan huolimattomasti koulutettu, maailman ihanin cavaliertyttö :)

Alma on hyvin paljon samanlainen kuin minä: se hosuu asioita tehdessään, on kovaääninen, hellyydenkipeä, periaatteessa rohkea mutta toisaalta aikamoinen pelkuri. Vastakohtien sanotaan täydentävän toisiaan, mutta hyvin sopii kaksi tällaista kooheltajaakin yhteen. Omistaja muuttuu koiransa laiseksi, vai miten se oli ?

Olen onnellinen Almasta. Olen niin onnellinen kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. Toivottavasti yhteisiä vuosia on vielä edessä ainakin toiset mokomat.

Alma on huippu tyyppi. Elämäni koira, todellakin.