Uuden blogin löydätte osoitteesta http://cavaiikkeri.blogspot.com . Se on hieman keskeneräinen, mutta koska koeviikko on alkamaisillaan, tulen varmasti lukemisen sijaan värkkäämään tuon uuden blogin kanssa :)

Thelman mielipide mätsäristä 16.4.2011

Vuoden agilitycavalier kansion uusin sivu: Vuoden agilitycavalier 2009 FI AVA Chirpy Wonderstar

Matkalla Oulusta Kemiin 10.4.2011

Alma&Kaisa

Koirat elementissään 20.4.2011

Kuvia oli todella paljon, mutta lähinnä vain ja ainoastaan Thelmasta. Tästä johtuu Alman kuvien vähyys ja, kröhöm, laatu :)

Kuvissa Thelma on pienempi kuin mitä nyt ja Alma nykyhetkeä karvaisemmassa muodossa, paitsi viimeisessä kuvassa.

Viimeinen selittely kuville on, että ne on räpsitty pokkarikameralla arkielämän tiimellyksessä. Siinä syy pieneen epätarkkuuteen ja sommittelun heikkouteen. Näitä kuvia luultavasti tulee tulevaisuudessa lisää, joten ajattelin tuoda nämä asiat nyt ilmi :)

Ps. Thelmalla on aivan oikeat koikkerinkorvat, siitä viimeinen kuva todisteena ;)

Putken Thelma oli unohtanut, tai siis se ei juossut sinne suin päin vaan kieltäytyi, mutta kun sen sai kerran suorittamaan sen, niin taas mentiin häntä heiluen ja kovaa ! Hypyllä oli mielenkiintoista huomata, että Thelma ei hypännyt suoraan, vaan laskeutui aina hieman vinoon. Tämä johtuu meidän siivekkeiden kierto­-harjoituksista, Thelma kun on opetettu kiertämään siivekkeitä eikä hyppäämään hyppyä. Monimutkaisesti ja huonosti selitetty, mutta näin asia on :) Olen kuitenkin tyytyväinen, että Thelma niin hyvin kääntyy, mutta menee myös eteenpäin. Maanantaina kentällä käydessämme minä seisoin ensimmäisen hypyn takana, ja Thelma loikki kolme estettä  ihan itsekseen minun käskyttäessä. Niin ylpeä olen tuosta pikkuisesta.

En ole vielä aloittanut Alman "sairasvoimistelua". Jotenkin oli mielessä, ettei sitä heti voi aloittaa mutta sitten selailin vanhoja Senniltä tulleita s.postiviestejä, joista selvisi että olin väärässä. Eilen illalla aloin sitten reippaasti voimistelemaan Almaa, mutten löytänyt meidän pipityynyä ( :) ) jolla jalan saa lämpimäksi. Eli voimistelun aloitus siirtyy tälle päivälle tai sitten huomiselle kun äiti tulee kotiin reissulta, se kun löytää aina kaiken mitä muut eivät. Kerroin tämän tänne siksi että  kun Alman kuntoutuminen mahdollisesti ottaa takapakkia tulevaisuudessa, syytän itseäni luultavasti tästä kuntouttamisen myöhään aloittamisesta. Minä nyt oon tämmönen :) Myöskään lenkeillä me ei olla vielä käyty, tai pitäisikö sanoa käveleskelemässä, johtuen minun kiireistä ja Thelman agilitytreeneistä. Mutta toisaalta Alma on nyt liikkunut kotona paljon enemmän kun mitä viime kerralla, että ehkei maito ole vielä maassa.

Eläinlääkäri ei antanut turhia toiveita ennen leikkausta. Hän tunnustelemalla epäili tilanteen olevan pahempi ja nivelrikon määrän olevan sellainen, että ontuvia päiviä tulee olemaan tulevaisuudessa leikkauksen onnistuessakin. Lupaili kuitenkin, että koiran olo huomattavasti helpottuu leikkauksen ansiosta, joten annoin luvan tehdä kaiken parhaaksi näkemänsä. Tunnin ajan hän tarkasteli Alman liikkeitä ja mietti ja pohti. Kahden jälkeen me jätimme pöydälle makaamaan Alman kieli ulkona erittäin säälittävän näköisenä. Koiran nukuttamisen katseleminen on asia, mihin en varmasti totu. Tulee inhottava tunne katsellessa, kun oma koira menee aivan elottomaksi. Mutta ilmeisesti nuo eläinlääkärit osaavat asiansa.

Thelma oli mukana Rovaniemellä, sillä muuten se olisi joutunut jäämään tosi pitkäksi aikaa yksin kotiin. Kävimme iskän ja Joelin kanssa syömässä Comicossa ja sen jälkeen menimme paikalliseen koirapuistoon. Thelma+muut koirat yhtälö on edelleenkin epälooginen: toisen koiran tullessa haistelemaan, Thelma kiljuu, pakenee ja yrittää näykkäillä. Kuitenkin koiran jättäessä sen rauhaan, Thelma juoksee perään innoissaan ja häntä heiluen oikein reippaasti. Se siis periaatteessa ei pelkää mutta toisaalta pelkää ihan mahottomasti. Me emme luovuta, vaan jatkamme itsepintaisesti toisten koirien tapaamista. Thelma kiljukoon sielunsa kyllyydestä siihen asti, kun voin olla varma ettei se tunne olevansa suuressä hädässä. 

Koirapuistossa ollessamme eläinlääkäri soitti Alman heränneen. Klo 16.30 suuntasimme hakemaan pikkuista cavalieria. Siellä se makasi ensin oikein rauhallisena, mutta osoittautui loppujen lopuksi aika terhakaksi. Hampaita vilauteltiin eläinlääkärille, joka vain painoi koiran itseään vasten ja puhui mukavia. Onneksemme Alman tilanne ei ollutkaan lainkaan niin paha, vaan luuta jouduttiin vain kovertamaan leikkaamisen sijaan. Nivelrikon määräkään ei ollut lainkaan niin suuri, kun mitä ensin luultiin. Olin helpottunut leikkauksen ollessa odotettua pienempi. Hoito-ohjeet saatuamme lähdimme porhaltamaan kotia kohti.

Tässä vaiheessa täytyy kehua tätä lääkäriä. Ulla Eskelinen on paras eläinlääkäri, jonka eläessäni olen tavannut. Hän oli niin... Lempeä, ymmärtäväinen ja ihan "tavallisen ihmisen oloinen", mutta silti rautainen, kokenut ammattilainen. Leikkauksen jälkeisenä iltana päivittelimme monet kerrat iskän kanssa tätä hyvin erilaista, mahtavaa lääkäriä! 

Eilen tikit otettiin pois ja haava on parantunut erinomaisesti. Alma käyttää jalkaansa jo nyt hyvin, mutta ei kuitenkaan liikaa. Ensi viikolla alamme varsinaisen kuntoutuksen pikku hiljaa ja ensi kuussa kaivamme uima-altaan esille. Viime kerrasta viisastuneina uskon kuntoutumisen olevan nyt tehokkaampaa ja tarkoituksen mukaisempaa. 

Alman toipuessa me aloitamme Thelman kanssa agilityn alkeiskurssin. Eilen kävimme kentällä tutustumassa jo etukäteen paikkoihin, ettei tiistaina tarvitse jännittää kuin muita koiria. Otettiin siivekkeiden kiertoja ja puomia ! Yllättäen Thelma ei pelännyt sitä, vaikka niin olisin luullut. Asetellessani kontaktialustaa puomin alastulolle Thelma lähti itsekseen kiipeämään puomia, vaikkei aiemmin ollut käyny koko esteen lähelläkään. Olin niin ylpeä pikkuisestani, varsinkin kun se treenien lopussa meni jo kokonaisen puomin alusta loppuun, tottakai hihnassa. Pysähtyminen alastulolle ei ollut ihan säntillistä. Nyt täytyy ottaa tehotreeniin kotona kosketusalusta, jotta sen siirtäminen puomille olisi helpompaa. Meillä on Joelin ja siskoni miehen, Pekan kanssa tarkoitus väsätä pihallemme muutama hyppy, leveä puomi/matala A ( :) ) ja kepit. Näin saadaan kesällä treenata oikein olan takaa ja pienissä pätkissä alkeiskurssin lisäksi. Alkeiskurssille menemme oikeastaan vain muiden koirien takia, luultavasti opetan vielä oudot esteet aina etukäteen, jolloin ei ole liian montaa jännitysmomenttia yhdelle kertaa.

Pääsiäisenä Thelma sai pissatulehduksen riesakseen. Pitkä päivä mökillä juosten edes taas hangessa oli näemmä liikaa pienelle kooikerhondjelle. Seuraavana päivänä äitini soitti hieman tympääntyneenä minulle ollessani shoppailemassa, että Thelma on jo kolmesti pissannut sisälle ja se on ihan mahdoton ja ja ja niin. Ihmettelin sitä, mutta ajattelin, että äiti ei ole munkkien paistamiseltaan sitä ulkona ehtinyt käyttää. Kotiuduttuani nappasin Thelman kainaloon ja menimme Joelin luokse. Siellä Thelma jatkoi pissailuaan ja huusi, jolloin tajusin kyseessä olevan pissatulehdus. Onneksi sain puhelinreseptillä lääkkeitä ja tilanne oli jo seuraavana päivänä paljon parempi. Nyt on enää korvatulehdus kokematta tällaisistä yleisistä koirien vaivoista, sitä siis odotellessa..

Sain tiistaina ajokortin ja hoksasinkin että voisin nyt lähteä kentälle katselemaan siellä meneillään olevaa koulutusta ihan itsekseni. Totta kai Thelman kanssa, mutta kenenkään ei tarvitse lähteä kuskaamaan ! Niin siistiä :) 

KoiraNetin ja oman muistini (Ruotsin kisat ja tämän vuoden) mukaan meillä on takana noin 170 virallista kisastarttia. 170 kertaa olemme Alman kanssa asettuneet lähtöviivalle aikomuksena kerätä koko potti. Sillä asenteella me olemme tehneet tätä rakasta lajia. Alma oli 1½ vuotta ja minä 14, kun aloitimme kisauramme 17.3.2007. Alma kakkasi kolmelle ekalle radalle ja neljänneltä tuli noin 20virhepistettä. Seuraavana viikonloppuna teimme ensimmäisen nollamme ja olimme palkintosijoilla. Huhtikuussa nousimme kakkosluokkaan. Ehdimme kisata vain muutaman startin sen jälkeen, kun Alma loukkasi silmänsä ja sen jälkeen liukastui pujotellessaan. Kesällä 2007 emme siis kisanneet, vaan jatkoimme taas syyskuussa. Kolmosluokkaan nousimme sitten joulukuussa ja ensimmäisen nollavoitton saavutimme helmikuussa 2008.

Vuonna 2008 kisasimme paljon ja teimme nollia tosi vähän. Minä ohjasin huonosti ja Alma näytti keskaria useilla radoilla :) En ymmärrä miten jaksoin kisata, kun tulokset eivät olleet niin mairittelevia. Varkauden SM-kisoissakin Alma vain käveli radalla ja oli ihan surkea !  Mutta me kisattiin ja taisteltiin ja loppuvuodesta alkoi näkyä valoa, nollia tuli muutamia. En olisi tuolloin uskonut, että vuodesta 2009 tulisi se meidän huippu vuosi.

2009 kisasimme lähes 70 virallista kisastarttia, joista 31 oli 0-tuloksia, 5 0-voittoja. 22.3 Almasta tuli Suomen agilityvalio, minun rakkaani, valiokamaa <3 Nyt se ei tunnu niin isolta asialta, mutta silloin se oli minulle niin tärkeää ja suurta. Minun oma koirani, valio? Se oli suuri haaveeni. Ja ylpeä olen siitä edelleen, sillä kisaamme kovien, rakenteeltaan paremmin lajiin soveltuvien koirien kanssa. Mutta Alma voittaa käännöksissä ja .. No, se on hyvä koira, se osaa.

Tuona vuonna minäkin aloin löytämään oman tyylini ja pystyin sanomaan osaavani kunnolla. Sain hermoni kuriin ja minun ja Alman yhteistyö hitsautui kunnolla yhteen. Siitä kertovat SM-kisojen 17/124(?) sija, MM-karsintojen 11.sija sekä Nuorten SM-kulta. Kaikki toimi tuona vuonna, me olimme loistava parivaljakko ja meillä oli niiiin ihanaa ! Vuosi oli rankka henkisesti ja fyysisesti, mutta kaiken sen arvoinen. Tätä kirjottaessani en voi olla liikuttumatta. Olen niin surullinen, että juuri, kun homma alkoi toimimaan, meidän piti jättää leikki kesken. Vuosi 2010 ei ollutkaan se vuosi, jolloin parannettaisiin arvokisatuloksia, lähdettäisiin uusimaan nuorten SM-kultaa ja hakemaan Ruotsin agilityvalio-arvoa. Ei, se oli kaikkea muuta.

2010 ehdimme kisata 14starttia, joista 7 oli 0-tuloksia ja 3 0-voittoja. Alma alkoi ontumaan treenien jälkeen huhtikuussa, mutten osannut reagoida siihen tarpeeksi vakavasti. Ajattelin sen vain liukastuneen hallilla.Kuitenkin ontumista ilmeni jokaisten treenien jälkeen, joten pidimme taukoa, kävimme hierojalla ja sen sellaista. 13.5 kisasimme viimeisen starttimme sille vuodelle, mikä ei kuulunut suunnitelmiin. Jostain keksin, että vika voisi olla polvissa ja niinpä suuntasimme Ouluun ortopedille, joka totesi polvet todella huonoiksi. Minun sen hetkinen maailmani romahti. Tämä voi kuulostaa karulta, pitäisihän minun olla onnellinen ettei kyse ole mistään hengenvaarallisesta. Ottaen kuitenkin huomioon, että agility oli maailmani silloin, asian voi ymmärtää. Agility oli meille kaikki. Me treenasimme hulluna, kisasimme, onnistuimme. Olimme lähdössä ottamaan revanssia kesällä ja kaikki pärjäämisen mahdollisuudet olivat ilmassa. Sitten sanotaan, että tämän vuoden kisaamiset olivat sitten tässä, jatkoa täytyy katsoa erikseen. 

Minä itkin. Itkin niin kovasti ja pidin Almaa lähelläni. Kaikki tuntui niin väärältä ja epäoikeudenmukaiselta. Miksi miksi miksi, sitä toistin itselleni. Mutta ei auttanut, kun hoitaa Alma kuntoon. Jo tuolloin kerrottiin vasemman polven olevan myös huono.

Kesän ajan me taistelimme yhdessä jälleen, emme tosin agilityssä, vaan Alman kuntoutumisen kanssa. Kesä 2010 on minulle täyttä sumua. Minä vain yritin tehdä kaikkeni, että parhaalla ystävälläni olisi parempi olla. Lokakuussa menimme ensimmäistä kertaa esteille. Taas minä itkin, Alma oli niin onnellinen. Pienien takapakkien jälkeen palasimme kisakentille tammikuussa 2011 tekemällä hienon 0-voiton!

Vuonna 2011 ehdimme kisata ehkä 11 starttia, joista 0-tuloksia oli ehkä 6? En nyt löytänyt kilpailukirjaa, mutta korjaan tiedot mahdollisesti myöhemmin. Joka tapauksessa, meillä on mennyt hyvin. Jatkoimme samasta kuin toukokuussa jäimme ja 10.4 saimme toiseksi viimeisen tuloksen arvokisoja varten. 10.4 illalla tajusin myös sen, ettemme niihin arvokisoihin osallistu. Osaatte kait arvata mitä minä sitten taas tein?

Mielestäni kisauramme on ollut hieno. Mahtava. Se on kasvattanut minua ihmisenä, niinkuin kaikki tekeminen ja oleminen Alman kanssa. Toivon, että saan kertoa teille vielä vuoden 2012 saldon joskus, sillä on mahdollista, että pystymme vielä kisaamaan joskus. Valmistelen itseäni kuitenkin siihen, että palaaminen mukaan skaboihin voi jäädä haaveeksi. Tärkeintä itselleni kuitenkin on, että minulla on Alma. Se on minun kanssani vielä monta vuotta, toivoisin. Jos vain saisin pitää sen luonani kauan, ei ole väliä, kisaammeko vai emme. 

Kaikella on tarkoituksensa. Me jäämme edelleen etsimään tarkoitusta näille tapahtumille.

Eilen kisoista kotiuduttuamme koirat nukkuivat eteisessä. Olin itse koneella ja nautin, kun ei tarvinnut lukea kirjoituksiin eikä kokeisiin, kaikki oli hyvin. Menin  katsomaan koiria ja jostain syystä käskin Alman lähteä mukaani keittiöön. Matka jäi kesken, sillä Alman liikkuminen oli todella pahan näköistä. Menin paniikkiin, sillä se näytti paljon pahemmalta kuin ikinä ennen. Mietin vain että taasko tämä alkaa, sama, mikä käytiin vajaa vuosi sitten läpi.

En tiedä vielä mikä Alman todellinen tilanne on, sillä eläinlääkärille pääsemme vasta keskiviikkona. Kuitenkin olen aika varma, että leikattu jalka on alkanut oireilemaan, jossain on jotain vikaa. Miksi näin kävi?

Lauantaina kisojen jälkeen Alma ei ontunut. Silloin jäähdyttelimmekin pitkään ja yöpymispaikkamme oli viiden minuutin päästä kisapaikalta, joten Alma ei joutunut olemaan paikallaan autossa kovin kauan. Seuraavana päivänä meillä oli jälleen kaksi starttia, eli kisasimme siis ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen kokonaiset neljä starttia. Kisojen jälkeen jäähdyttelimme kuten tavallisesti, vähemmän silti kuin lauantaina. Alma oli kisoissa ok, juoksi hyvin ja hyppäsi tavallisesti.

Alman lihaskuntokaan ei ole paras mahdollinen, sillä päivittäiset lenkit ovat muuttuneet hyvin epäsäännöllisiksi kirjotusten ja kokeiden takia ja metsälenkeillä ei ole tullut käytyä Thelman tultua.  Sekin voisi osaltaan vaikuttaa polvien oireiluun. Almalle tuli myös lisäpainoa Thelman tultua+lenkkien vähäisyyden vuoksi, mutta punnitsin sen juuri viime viikolla ja paino oli palannut entiseen, eli 7.2kg.

Jos nyt kyse on jostain vakavammasta, on se varmasti monen tekijän summa. Minun olisi pitänyt miettiä, onko järkevää kisata neljää starttia viikonlopun aikana kylmässä maneesissa, jonka pohja on tosi huono. Jäähdyttely ja lämmittely ovat tärkeitä asioita, totta kai, ja olenkin panostanut niihin. Sunnuntaina jäähdyttelyä olisi saanut olla enemmän. Lihaskunnosta olisi pitänyt piettää tarkempaa huolta..

Nyt Alma makaa tässä sohvalla mun ja Joelin kanssa, ja pidän oikealla jalalla kylmää. Oikea jalka on selvästi jäykkä ja se on kipeä. Oikea on siis juuri se leikattu. Ritva-kasvattaja toi myös back&track-loimen, joka on oli Almalla päällä jonkin aikaa, jospa se rentouttaisi. Huoli on ihan kamala, keskiviikkona ollaan toivottavasti viisaampia asian suhteen.

Minun pieni Alma <3

.. sekä siivekkeiden kiertoa samaisena päivänä

Myös lauantaina käytiin Alman ja Thelman kanssa hallilla. Siltä reissulta on Thelmasta parempaakin pujotteluvideota, ne laitan tässä kun pääsen toiselle koneelle. Mutta tässä videota ihanan ihanasta Almurista :